Parasta, mitä ravitsemuskeskustelulle, ruokakulttuurille ja ruoantuotannolle on tapahtunut pitkiin aikoihin, on liike aidon ruoan puolesta. On isoja tahoja, kuten elintarviketeollisuus, viranomaiset ja akateemiset piirit, jotka haluavat omistaa oikean kielen kun puhutaan ruoasta ja hyvinvoinnista. Sosiaalisen median aikakaudella heidän valta määritellä “oikeaa” puhetapaa on kuitenkin vähentynyt.
Modernin ravitsemustieteen suuri ongelma on se, että on alettu tietämään yhä enemmän yhä vähemmästä. Älä ymmärrä väärin: tämä on tietenkin samalla ollut äärimmäisen tärkeä asia. Ongelma on siinä, että nämä pienet löydöt ovat alkaneet vaikuttamaan kierolla tavalla ravitsemusviestintään. Moderniin maailmaan kuuluu ajatus siitä, että saadaan uskottavuutta edistyksen nimissä. Elintarviketeollisuuden ansaintamalleihin kuuluu tuottaa jatkuvasti uutta ja ihmeellistä. Joka sesongille pitäisi löytää uutta ravitsemuksellista nippelitietoa – ja siitä ei ole modernissa ravitsemustieteessä pulaa.
En ole mikään lipidiasiantuntija, mutta retoriikasta ja tutkimusten tulkinnasta väitän jotain tietäväni. Siksi onkin ikävä lukea sitä retoriikkaa, jolla tietoa tyydyttyneen rasvan vaarallisuudesta levitetään. Voi olla, että tyydyttynyttä rasvaa ei ole hyvä saada enempää kuin mitä nyt saamme, mutta eräiden johtajien retoriikka ei mene läpi tämän ajan asiantuntijoille, jotka voivat seurata reaaliajassa, mitä maailmalla tapahtuu. Kun on saanut koulutuksen, jossa tutkimustietoa pitää käsitellä tasapuolisesti, on vaikea ymmärtää, miksi Suomessa tätä ei tehdä kuten muualla maailmassa.
Kun Yhdysvalloissa julkaistaan ravitsemussuositukset, niin maan ja maailman johtavat akateemiset ravitsemusvaikuttajat rientävät kertomaan, että nämä suositukset nojaavat pseudotietoon. Kun Suomessa julkaistaan Yhdysvalloista pääpiirteitäin kopioidut ravitsemussuositukset, niin kritiikot leimataan hörhöiksi tai tajuavat vaieta. Tuoreet Yhdysvaltojen suositukset saivat laajaa akateemista kritiikkiä siitä, miksi myönteiset viestit annetaan ruoka-ainetasolla mutta kielteiset ravintoainetasolla. [Ravitsemuspolitiikan ja ravitsemustieteen ero on....?]
On käsittämätöntä, mitä on tapahtunut ruokamaisemille. Samaan aikaan, kun ravintorikkaita elintarvikkeita on pyritty rajoittamaan (esim. kananmunat) ja suositusten mukaiseksi teollisesti tuunaamaan (esim. maitotuotteet), ovat kauppojen hyllyt täyttyneet hiilarihötöllä ja sokeripusseilla. Epäilen, että vallalla olleella ravitsemuspolitiikalla on osansa asiassa.
Ravitsemusviestintään on usein sisään rakennettu ajatus yksittäisten pienten ravintokomponenttien niuhottamisesta sen sijaan, että keskityttäisiin ruoan kokonaisvaltaiseen laatuun. Siksi liike aidon ruoan puolesta on tervetullut. Modernille on tyypillistä eriytyminen: ruoantuotanto eriytyy syömisestä ja tietämys hyvinsyömisestä eriytyy loputtomille työryhmille. Ihmiset ovat alkaneet kokea tämän vieraantumiseksi.
Itse päädyin opiskelemaan luonnontieteisiin painottuvia terveystieteitä yhteiskuntatieteiden kautta. Ensimmäinen oppini oli, että ravitsemustiede on soveltavaa luonnontiedettä. Tämä tarkoittaa, että ideologisilla valinnoilla on valtava merkitys ravitsemustutkimuksessa, ravitsemuspolitiikassa ja elintarviketeollisuuden retoriikassa. Siksi onkin tehnyt pahaa lukea, kuinka muiden paitsi viranomaisten käsitystä hyvinsyömisestä on kutsuttu ideologisiksi ruokavalioiksi ja muotidieeteiksi. Se on ihmisten aliarvioimista – ja ymmärtämättömyyttä edustamiaan asioita kohtaan.
Sosiaalisessa mediassa luomun, superruoan ja aidon ruoan ympärillä liikkuu valtavasti tutkimuspseudoa. Yksittäiset tutkimukset ja niissä esitetyt luvut, kuten riskisuhteet, olisi hyvä jättää esittämättä, jos niiden merkitystä ei ymmärrä. Blogosfäärissä on tehtävä töitä ettei se ole pseudosfääri. Silti ihmisten halua ottaa vastuuta omasta ja läheisten syömisestä on ihailtava.
Hienoa on ollut huomata, että aidon ruoan paradigma alkaa näkyä myös ravitsemustutkimuksessa. Ravitsemustutkimuksen voima onkin siinä, että se käsittelee parhaimmillaan ruokaa kokonaisvaltaisesti, ihmistä kokonaisvaltaisesti, yhteiskuntaa kokonaisvaltaisesti ja ekosysteemiä kokonaisvaltaisesti. Se on aika paljon sanottu. Mittakaavaa on välillä hyvä vetää mahdollisimman laajalle, jotta ihmisen ja luonnon olisi aidosti hyvä olla.
