Olen antanut viime aikoina useita haastatteluja siitä, mistä ruoka- ja ravitsemuskiistat nousevat. Ravitsemusasiantuntija Sanna Talvia blogautti samasta aiheesta. Toimittajilta on tullut mielenkiintoisia ja yleistä mediakeskustelua syvällisempiä kysymyksiä. Minulla on harras toive, että ruoka- ja ravitsemuskiistely oikeasti johtaa laadukkaampaan journalismiin.

Sen sijaan, että kiisteltäisiin siitä, kuuluuko ruoassa olla 60 vai 30 prosenttia energiasta hiilihydraateista, kysytään, mites se ihminen mediatulituksen keskellä? Tai millä oikeutuksella kaiken maailman asiantuntijat mediajulkisuudessa väittävät, että heidän molekyylibiologisella hurlumhei-puheella todella on vaikutuksia?

Toimittajilla on toivottavasti viime aikaisten ravitsemuskeskustelujen myötä enemmän lähde- ja itsekritiikkiä. Siltä se kysymysten perusteella vaikuttaisi: sen rinnalla, että ollaan kiinnostuneita siitä, mitä pitää syödä, kysytään, mistä nousee käsitykset, mitä pitää syödä? Se on journalismia.

Toivoisin, että hyvinsyömiseen saataisiin moniarvoisempaa näkökulmaa. Ei siinä mitään että ollaan kiinnostuneita ruoasta molekyylitasolla. Se on yksi puoli ravitsemusta. Kuitenkaan hyvinsyömisessä – edes teoreettisella tasolla – harva asia on absoluuttinen ja normatiivinen. Toki välttämättömät ravintoaineet ovat välttämättömiä. Ja ruokavalio-ohjeet on tarkoitettu helpottamaan ihmisten elämää. Kun perusta on kunnossa voi syöminen olla joustavaa.

On vahingollista että mediassa pääsee niin paljon läpi absoluuttisuuteen ja normatiivisuuteen kannustava puhetapa. Mutta kuten alussa totesin, on signaaleja siitä, että vuosi 2012 on syvällisemmän ravitsemusjournalismin. Mediajulkisuuden voimakas ravitsemuskeskustelu ei ole johtanut vain siihen, että lasketaan energiaravintoaineiden prosenttiosuuksia jokaisen aterian yhteydessä – vaan myös yhteiskunnalliseen heräämiseen.

Salvatore Vuono / FreeDigitalPhotos.net

Kiivaan ravitsemuskeskusteluvuoden päätteeksi, näin joulun alla, sopii Mark “tarinataikuri” Twainin ajatukset 100 vuoden takaa [arvokas hiljaisuus]:

“Jumala tuskin on antanut meille yhtä ainutta virvoketta, joka maltillisesti nautittuna olisi epäterveellinen, paitsi tietenkin mikrobit. On kuitenkin paljon ihmisiä, jotka kieltävät itseltään jokaisen syötävän, juotavan ja poltettavan aineen, joka jostain syystä on saanut hämärän maineen. He maksavat tämän hinnan koska haluavat pysyä terveinä, mutta samalla heille ei jää mitään muuta kuin terveytensä. Kerta kaikkiaan kummallista!”

Jouluna sopii nauttia, hyvää joulua!

Image: jannoon028 / FreeDigitalPhotos.net

Olen jo jonkin aikaa kuljettanut mukanani ajatusta, että jos kaksi luonnontieteilijää keskustelee ravitsemuksesta, olisi seuraavan syytä olla humanisti. Ainakin silloin jos tähdätään joihinkin suurempiin viestinnällisiin tavoitteisiin.

Siispä otin innolla vastaan arkkiatri Risto Pelkosen sanat hoitosuosituksista (Humanismia lääketieteeseen):

“Huolen aiheena kuitenkin on, että [hoito]suositukset saattavat viedä lääkäriltä käytännön harkintavaltaa ja lopulta heikentää hoitotuloksia”

“[hoito]suositusten liiallinen korostaminen opetuksessa voi kaventaa nuorten lääkärien kliinistä osaamista. Maailmassa tarvitaan humanismia. Suositustietokanta ei voi pyhistä pyrkimyksistään huolimatta koskaan olla neutraali, Pelkonen huomauttaa. Arvoista vapaata tietoa ei ole. ”

Tasapuolisuuden nimissä on todettava, että arkkiatri myös painottaa kuinka “suositukset puolustavat paikkaansa edustaessaan pätevää tutkimustietoa yli mielijohteen, vanhan tavan ja tottumuksen”.

Kapeasti suosituksista ammentava viestintä luo paitsi asiakastyössä kohtaamattomuutta myös joukkoviestinnällisiä fraasikoneita. Vastakohtana tälle ovat tarinankertojat.

Eivätkös hyvinsyömisen tarinankertojat ole keikareita? Joskus, ehkä useimmiten, mutta kyse ei ole synonyymistä.

Elämme moniäänisessä yhteiskunnassa, jossa potilaalla/asiakkaalla on yhä enemmän valtaa. Tarvitsemme parempia tarinankertojia jos haluamme vaikuttaa tällä mediantäyteisellä aikakaudella.

Koulutan asiantuntijoita sosiaaliseen mediaan. Vaikein asia terveydenhoidon ammattilaisille(kin) on ajatus julkisesta henkilökohtaisesta tarinankerronnasta. Kuitenkin jo pitkään asiantuntijaroolissa somessa olleet ovat koukuttuneet nimenomaan vuorovaikutteisiin tarinankerronnan kotipesiinsä. Julkinen ammatillinen tarinankerronta ei ole aina helppoa, mutta se on kasvattavaa tavalla, jonka merkitys ja hyödyt eivät rajoitu vain sosiaalisen median ympäristöön.

Enemmän tarinankertojia, vähemmän fraasikoneita!

Miles / FreeDigitalPhotos.net

Puolustan usein sosiaalista mediaa terveyden edistämisen toimijoiden parissa. Oikeastaan kyse on monipuolisesta aiheeseen perehtymisestä: terveyden edistämisen, oppimisen, sivistyksen ja demokratian mittarein sosiaalisessa mediassa tapahtuu hyviä asioita.

Mutta sosiaalisen median tiettyjen osien aggressio pistää miettimään. Pääministerimme totesi eilen yleisemmällä tasolla, että “perinteiset suomalaiset henkiset ominaisuudet – vastuuntuntoisuus, maltillisuus ja harkitsevaisuus – loistavat paraikaa poissaolollaan”. Ainakin tämä kuvaa osaa sosiaalista mediaa.

Minulla on teoria ruokasotiin: Merkittävä osa suomalaisista on hyötynyt syömällä toisin kuin suosituksissa kerrotaan. (Onkin sitten toinen, poliittinen kysymys, mihin väestötason ravitsemussuositukset on tarkoitettu; vastaamaan yleisen joukkoruokailun tarpeisiin vai myös soveltaen yksilölliseen ohjaukseen?) Joka tapauksessa tämä porukka, joka on oikeasti hyötynyt syömällä eri tavoin, on imenyt mukaansa suuren joukon libertaristeja ja instituutioiden vastustajia. Yksilöllinen oikeus valita tapa nähdä terveellinen syöminen on tällä hetkellä arvo, johon jokainen opportunisti, vallitsevia virtauksia myötäilevä, haluaa ripustautua. Ja sosiaalinen mediahan tukee tällaista toimintaa ennen näkemättömällä tavalla.

On aiheellista kysyä, onko maailma ihan tasapainossa jos suosituin puhe hyvinsyömisestä on vihan sumentamaa? Tutkimusten mukaan on kovin suomalaista tai pohjoismaalaista, että ruoka nähdään niin vahvasti ravintoaineina ja yksilöllisyyden optimointina. Esimerkiksi vähähiilihydraattinen ruokavalio – hiilareihin tuojottavana ruokakäyttymisenä –  on lyönyt läpi varsin harvoilla kielialueilla, mikä selviää Wikipediasta.

Tarvitsemmeko me suomalaiset vihapuheen täyttämiä johtajia puolustamaan sitä että kaikilla on oikeus optimoida oma syömisensä, vai voisiko puhe syömisestä olla jotain muuta? Hyvinsyöminen on ensijaisesti yksilön oikeus, ei yhteisesti jaettua kulttuuria. Niinkö? Onko tärkeämpää, että ruoka luo käyttökelpoisen kehon kuin sosiaalista järjestystä? Parhaimmillaan sekä-että, mutta usein se on retorinen arvovalinta. Kuten myös se, onko hyvinsyömisellä agressiivinen pohjavire.

Ja loppuun vielä iso kiitos Ajankohtaisen kakkosen ruokaillasta! Varpu, Pöperöproffa ja kumppanit osasivat keskustella sivistyneesti. Kuten arvata saattoi.

Image: David Castillo Dominici / FreeDigitalPhotos.net

Tämä postaus on kutsu slangitalkoisiin. Aloitin Nykyravitsemuksen slangisanakirjan prezi-esityksenä.

Katso linkistä alku, nyt apuasi kaivataan. Mitä nykyravitsemuksen sanoja ei voi jättää mainitsematta? Mikä nykyravitsemuksen sana kaipaa selitystä? Entä mikä nykyravitsemuksen ilmiö kaipaa sanaa?

Perille löydät tästä: Nykyravitsemusksen slangisanakirja

Nyt kun ravitsemusasiat ovat vyöryneet perinteisessä ja sosiaalisessa mediassa, uskallan sanoa jälkiviisaasti, että olin ainakin muutoksen ennakoinnissa oikeassa.

Tarkoitukseni ei ole haukkua suuria ikäluokkia, heillä on oikeus mielipiteisiinsä siinä missä kellä tahansa ja he ovat saaneet paljon aikaan. Kaikki suureen ikäluokkaan kuuluvat eivät myöskään ajattele samalla tavalla. Joka tapauksessa 40-luvulla syntyneiden lääkäritaustaisten ravitsemusvaikuttajien suhteellinen merkitys keskustelussa on ollut niin valtava, että sitä vasten on syytä peilata muutosta. Seuraavassa on esitelty asioita, jotka ovat muuttuneet viimeisten vuosikymmenien aikana, mutta joita ei ole tarpeeksi huomioitu:

1. Olemme siirtyneet väestötason ravitsemuksesta yksilötason ravitsemukseen. Ihmiset ovat yhä korkeammin koulutettuja, terveystietoisempia ja heillä on käytössä Internet. Yleisen totuusretoriikan vastapainoksi tarvittaisiin luottamusta yksilöön ja uusia toimintatapoja
2. Elintarvikemaisema on muuttunut valtavasti, josta esimerkkinä on keskiverto kauppa ja katukuva ravintoloineen. Tällaisessa monimuotoisessa ympäristössä yhtenäiskulttuurin pohjautuva retoriikka ei toimi
3. Viestintäympäristö on muuttunut Internetin myötä radikaalista. Viestinnällisesti osuvin kysymys ei ole enää se kuinka saadaan koko väestön syömistä ohjattua tiettyyn suuntaan. Tärkeämpää on luoda ja tehdä yhteistyötä pienyhteisöjen kautta. Ei ole vain puhuttava Pohjois-Karjala-projektista, vaan löydettävä uudet tavat kohdata ihmisiä mm. sosiaalisessa mediassa
4. Ravitsemustiede on kehittynyt. Esimerkiksi suurten Yhdysvaltalaisten väestönseurantatutkimusten tuloksia on alettu saada vasta 90-luvulla. Nämä tutkimukset eivät ole kuitenkaan vaikuttaneet paljoakaan ravitsemuspolitiikkaan, jonka takia Harvardin yliopisto teki omat ravitsemussuositukset. Vasta nyt näinä vuosina päivittyvissä ministeriöiden ravitsemussuosituksissa mennään Harvardin suuntaan.
5. Asiantuntijaviestintä on murroksessa. Internetin ja sosiaalisen median aikakaudella globaaleissa verkostoissa tieto ei ole enää pienen piirin omaisuutta. Vanhat hierarkiset toimintamallit, jossa toiset tietävät ja toiset eivät tiedä, eivät tue nykyisiä demokraattisempaan tiedonvälittämiseen perustuvia mahdollisuuksia. On yhteiskunnan resurssien hukkaan heittämistä, jos uusia mahdollisuuksia ei oteta käyttöön.

Missä sijaitsee se slummi, jonne poliisi, pappi ja poliitikko kyllä menevät, mutta josta terveysalan johtajat luovat uhkakuvia toisensa perään?

Tapahtui edellisenä perjantaina:

“Olisi tärkeää, että… tehtäisiin pikaisesti ratkaisuja työajan järjestämiseksi verkkotyöhön. Ihmisten kohtaaminen verkossa on hyvin tehokkaasti käytettyä työaikaa ja sen kautta voidaan palvella ja tavoittaa suuria ihmisryhmiä. Valtakunnallinen verkkotyö on tehokkainta, jos työntekijä voi käyttää työhön 4-6 tuntia viikossa jossakin valtakunnallisessa palvelussa, mutta pienempikin panostus on arvokasta“

Tätä mieltä on Kirkkohallitus.

Nettipoliisi Marko “Fobba” Forss valittiin vuoden poliisiksi.

Sosiaalisen median voi nähdä slummina. Mutta eikö sinne silloin pitäisi mennä vastuullisten yhteiskunnallisten toimijoiden mukaan?

Sosiaalista mediaa ei ole rakentavaa nähdä slummina. Se ei ole sitä.

En haluaisi nähdä enää yhtään terveysjohtajaa, joka kerää irtopisteitä lietsomalla eliitin moraalista paniikkia sosiaalisesta mediasta. Sen sijaan sosiaaliseen mediaan siirtyvälle terveysjohtajalle olisi antoisa tie pedattu.

Sosiaalisessa mediassa on fiksuja, globaalisti ajattelevia, korkeasti koulutettuja nuoria. He luovat parempaa maailmaa. Tietää Don Tapscott, valtavia netti- ja nuorisotutkimuksia tehnyt viisas.

Onneksi netissä on myös kokemusta. Elämänkokemusta, sitä siellä tarvitaan. 83-vuotias Aaro Peuraniemi on esikuvani.

Reijo sen sanoi suorassa TV-lähetyksessä: Tämän päivän Pohjois-Karjala-projekti, laajamittainen ihmisten kohtaaminen, tapahtuu sosiaalisessa mediassa.

Mentäiskö jo?

Image: renjith krishnan / FreeDigitalPhotos.net

Okei, tietämyksen lisääntyminen on myös hyvä asia. Ja syömisenpsykologia on tärkeä aihe. Uskon myös, että terveysinternetin ihmemaa voimaannuttaa oikeasti ottamaan vastuuta omasta ja lähimmäisten terveydestä. Ja onhan se paitsi poliittisesti korrektia myös pragmaattista uskoa yksilöön.

Mutta palataan otsikkoon hieman tarkentaen: ihmiset eivät ymmärrä, mitä on väestötason ravitsemuspolitiikka. Se on kuin EU-politiikka. Jälkimmäistä ymmärtävät varmaankin Suomessa parhaiten abiturientit, jotka toivottavasti ovat sitä vuosien ajan tankanneet. Ja toivoa sopii, että virkamiehetkin hanskaavat asiansa. Minulta puuttuu tämä yleissivistys, eivät ehtineet ne asiat vielä koulukirjoihini. Vaikeahan sellaiseen on sitoutua ja puolustaa, mitä ei tajua. Sen sijaan suurta tuntematonta on helppo vastustaa minkä tahansa anekdootin perusteella.

Enkä nyt väitä etteikö ravitsemuspolitiikkaa saisi kritisoida. Mutta keskustelulle ravitsemuspolitiikasta on käynyt kuin Sixten Korkmanin mukaan EU-politiikalle: kun asiantuntijat eivät ole itse suostuneet näkemään sen ikäviä puolia ja virheitä, ovat populistit saaneet vallan.

Ravintolisäkeskustelu on ollut hämmentävää. Kansalaiskeskustelussa on ollut mielenkiintoisinta se, ettei kukaan puolusta väestötason riskiarviointia. Kyllä, kun seuraa kirjoittelua, niin kaikista on tullut “oman syömisensä asiantuntijoita”, mutta millä lihaksilla ihmiset väittävät olevansa väestötason ravitsemuspolitiikan asiantuntijoita?

Image: jscreationzs / FreeDigitalPhotos.net

Tuorein ravitsemuskeskustelun aihe, ravintolisät, nosti pintaan ajatuksia, jotka ovat pitkään olleet tuloillaan tekstin muotoon. Keskusteluhan lähti yhdysvaltalaisen naisväestön seurantatutkimuksesta, jossa tietyillä ravintolisillä oli tilastollinen yhteys korkeampaan kuolleisuuteen. Tulosta ja koko tutkimusta on puolustettu ja haukuttu niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa.

Ravitsemukseen liittyvän ohjeistuksen, politiikan ja tieteen voi jakaa karkeasti kahteen. Asioita voidaan tarkastella yksilön ja väestön näkökulmista. Molempia näkökulmia tarvitaan ja molempia näkökulmia on tukemaan erilaisia tutkimusasetelmia.

Harvardin yliopisto arvioi viime talvena, että olemme palaamassa väestötasolla yhä enemmän ruoka-ainetason suosituksiin ja ns. aidon ruoan ihanteeseen. Itse olen taipuvainen ajattelemaan samoin. Tutkimusnäyttö ruokavaliomallien ja yksittäisten ruoka-aineiden terveysvaikutuksista väestotasolla on parempaa kuin tiukka molekyylitasolla sihtailu. Samaan aikaan kuitenkin ymmärrämme yksilötasolla yhä enemmän yksittäisten pientenkin ravintotekijöiden vaikutuksista esim. tiettyjen sairauksien hoidossa. Olemme menossa yhä yksilöllisempään ravitsemusohjaukseen.

Miten tämä liittyy ravintolisäkeskusteluun? Tutkimus, josta kohu nousi, vastaa kysymykseen väestötasolla. Se on epätarkka, eikä se ole suoraan yleistettävissä Suomeen, mutta laajat väestötason tutkimukset antavat tietoa – yhdessä muiden tutkimusasetelmien kanssa -, jonka perusteella tehdään väestötason ravitsemuspolitiikkaa. Tällaiset tutkimukset eivät pysty sulkemaan pois sitä vaihtoehtoa, että on ihmisiä, joille tietyt ravintolisät ovat suureksi avuksi, kuten aliravitsemuksesta kärsivillä. Näiden asioiden tutkimiseen tarvitaan toisenlaisia tutkimusasetelmia.

Loppuun vielä muistutus, että myös väestötasolla suositellaan ravintolisiä. THL julkaisi juuri tiedotteen aiheesta. Viime päivinä on oltu huolissaan siitä, etteivät kouluikäiset syö D-vitamiinilisää, jota heille suositellaan 7,5 mikrogrammaa päivässä.

2000-luvulla on tapahtunut suuri muutos ihmisten tavassa etsiä ravitsemustietoa. Internetistä on kasvanut helppokäyttöisyyden takia merkittävä lähde samalla kuin perinteisten tiedonetsintätapojen merkitys on vähentynyt. Sosiaalisen median yleistymisen myötä erilaiset “ravitsemushifistelyyn” keskittyvät yhteisöt ovat tulleet yhä suosituimmiksi.

Internetistä tuli nopeati 2000-luvulla suosittu terveystiedon lähde Suomessa (Kuva alla). Nykyään Internetin ravitsemustieto on monille kuin vesijohtovettä: sitä saa niin paljon kuin haluaa, koska tahansa ja ihmiset myös sitä hyödyntävät.

Mistä ihmiset saavat ravitsemustietonsa?

Yhdysvalloissa julkaistiin joulukuussa laaja kyselytutkimus, jonka mukaan terveystiedon etsiminen on heti sähköpostin ja hakukoneiden käytön jälkeen Internetin suosituin käyttötarkoitus kaikissa sukupolvissa. Suomessa uutisten lukeminen, opiskelu ja tiedon etsiminen tuotteista ja palveluista ajavat terveystiedon edelle.

Kanadalaiset taas vertailivat eri ravitsemustiedon lähteiden suosiota seurantatutkimuksessa vuosina 2004 – 2008, jolloin Internetin terveystiedon hyödyntäminen yleistyi.

Tutkimuksessa ihmisten tärkein ravitsemustiedon lähde oli tuotteiden pakkausmerkinnät (Kuva alla). 67 % ilmoitti käyttävänsä pakkausmerkintöjä ravitsemustiedon lähteenä. Sen sijaan medioiden käytössä tapahtui suuri muutos. Vielä vuonna 2004 sanomalehdet, aikakauslehdet ja kirjat olivat toiseksi tärkein tiedonlähde (73 %). Mutta vuonna 2008 vain 43 % ilmoitti käyttävänsä niitä ravitsemustiedon lähteenä. Tutkimuksen mukaan samanlainen muutos oli tapahtunut ystävien, sukulaisten ja työkavereiden osuudessa ravitsemustiedon lähteenä. Internetin ilmoitti tiedonlähteeksi vuonna 2008 51 %.

Kansainväliset tutkimukset eivät ole suoraan yleistettävissä Suomeen. Suomessa on perinteisesti vahva lehtien lukemisen perinne. Ja toivottavasti perhe ja läheiset ihmiset ovat edelleen tärkeässä roolissa ruokaan liittyvän tiedon välittymisessä (Ruokatiedon tuore uutinen aiheesta). Kuitenkin niiltä osin kuin Internetiä terveystiedon lähteenä on tutkittu sekä Suomessa että kansainvälisesti, ovat tulokset olleet varsin yhteneviä.

Miksi netti on niin merkittävä?

Medioiden painopisteen muuttuminen kuvaa sitä, että ravitsemustiedosta on tullut yhä tilannesidonnaisempaa. Kun tietoa kerran on pakkauksissa ja netissä heti saatavilla, ovat ne luontaisia, nopeita tiedonlähteitä.

Se, mikä ei tule näistä tutkimuksista ilmi, on netin ravitsemustiedon suurkuluttajat. On yhä enemmän ihmisiä, jotka viettävät kymmeniä ja satoja tunteja vuodessa netin ravitsemustiedon äärellä. He liikkuvat netin hypertekstuaalisessa maailmassa linkistä toiseen ja opiskelevat hakukoneiden ja tietokantojen avulla. Vuonna 2006 tehtiin kyselytutkimus suositulla englanninkielisellä karppausfoorumilla. 50 % foorumin käyttäjistä piti tieteellisiä artikkeleja erittäin tai jokseenkin tärkeinä tietolähteinä.

Tiedon etsimisen rinnalla on hyvä mainita lyhyesti myös Internetin sosiaalinen puoli. Sosiaalisen median ympäristöt synnyttävät ravitsemuksen ympärille kansanliikkeitä, joissa tiedon kuluttamisen lisäksi keskiössä ovat yhteistoiminnallisuus ja vastavuoroisuus.

Cochrane / FreeDigitalPhotos.net