Olen jo jonkin aikaa kuljettanut mukanani ajatusta, että jos kaksi luonnontieteilijää keskustelee ravitsemuksesta, olisi seuraavan syytä olla humanisti. Ainakin silloin jos tähdätään joihinkin suurempiin viestinnällisiin tavoitteisiin.
Siispä otin innolla vastaan arkkiatri Risto Pelkosen sanat hoitosuosituksista (Humanismia lääketieteeseen):
“Huolen aiheena kuitenkin on, että [hoito]suositukset saattavat viedä lääkäriltä käytännön harkintavaltaa ja lopulta heikentää hoitotuloksia”
“[hoito]suositusten liiallinen korostaminen opetuksessa voi kaventaa nuorten lääkärien kliinistä osaamista. Maailmassa tarvitaan humanismia. Suositustietokanta ei voi pyhistä pyrkimyksistään huolimatta koskaan olla neutraali, Pelkonen huomauttaa. Arvoista vapaata tietoa ei ole. ”
Tasapuolisuuden nimissä on todettava, että arkkiatri myös painottaa kuinka “suositukset puolustavat paikkaansa edustaessaan pätevää tutkimustietoa yli mielijohteen, vanhan tavan ja tottumuksen”.
Kapeasti suosituksista ammentava viestintä luo paitsi asiakastyössä kohtaamattomuutta myös joukkoviestinnällisiä fraasikoneita. Vastakohtana tälle ovat tarinankertojat.
Eivätkös hyvinsyömisen tarinankertojat ole keikareita? Joskus, ehkä useimmiten, mutta kyse ei ole synonyymistä.
Elämme moniäänisessä yhteiskunnassa, jossa potilaalla/asiakkaalla on yhä enemmän valtaa. Tarvitsemme parempia tarinankertojia jos haluamme vaikuttaa tällä mediantäyteisellä aikakaudella.
Koulutan asiantuntijoita sosiaaliseen mediaan. Vaikein asia terveydenhoidon ammattilaisille(kin) on ajatus julkisesta henkilökohtaisesta tarinankerronnasta. Kuitenkin jo pitkään asiantuntijaroolissa somessa olleet ovat koukuttuneet nimenomaan vuorovaikutteisiin tarinankerronnan kotipesiinsä. Julkinen ammatillinen tarinankerronta ei ole aina helppoa, mutta se on kasvattavaa tavalla, jonka merkitys ja hyödyt eivät rajoitu vain sosiaalisen median ympäristöön.
Enemmän tarinankertojia, vähemmän fraasikoneita!
