Otin viikonvaihteessa tuntumaa ravitsemustieteeseen kolmesta näkökulmasta. Ensimmäinen näkökulma oli, että “ravintotiede” on niin pahasti epäonnistunut, että se on syytä hyljätä. Toinen näkökulma lähti siitä, että ravitsemustiedettä on tulkittu väärin ja tarkoitushakuisesti, ja tämä epäkohta on korjattava. Kolmas lähestymistapa oli historiallinen: mediamyllytyksen ja muutosretoriikan keskellä on tärkeä huomata, etteivät asiat ole lopulta hirveästi muuttuneet.
Luin Olli Postin kirjoittaman Nutrix-kirjan. Sen pääviesti on, että meidän olisi palattava aidon ruoan pariin. Ruoan luonnollisuus ja monipuolinen ravintoainesisältö on tärkeintä, ei yksittäisiin ravintotekijöihin uppoutuminen. Postin mielestä ruoan vaikutukset voi tuntea intuitiivisesti, eikä siihen tarvita teollisuuden juoksupoikaa nimeltä “ravintotiede”.
Kirjassa on filosofiaa, jonka voin jakaa. Mutta näyttöön perustuvasta ravitsemustieteestä tuskin moni on valmis luopumaan. Se hieman harmitti, että ravitsemustieteeseen kohdistuva kiukku johtui osittain tietämättömyydestä. Vähän hillitympi versio Postin kirjoituksesta voisi mennä ruokasosiologian ja ravitsemusantropologian piiriin. Tämän alan tieteellisiä julkaisuja ovat Food & Foodways ja Food, Culture and Society.
Luin myös Ilkka Salmenkaidan ja Varpu Tavin kirjaa Laihdu ilman nälkää hiilihydraattitietoisella ruokavaliolla. Jokaisen, joka antaa kommentteja vähähiilihydraattisesta ruokavaliosta, pitäisi lukea tämä kirja. Näin saisi tarkemman tuntuman vähähiilihydraattisesti ruokavaliosta. Kirjassa luodaan ravitsemustieteestä kuva, jossa valtavirtaa on johdettu harhaan. Tätä perustellaan historiallisella tutkimuskatsauksella, jossa esitellään tutkimuksia, joissa vähähiilihydraattisen ruokavalion on todettu olevan eduksi terveydelle, erityisesti painonhallinnassa.
Itseäni hieman häiritsi se, että kirjan sanoma rakentuu niin vahvasti glukostaattisen teorian varaan. Glukostaattinen teoria tarkoittaa sitä, että nälänhallintaa ohjaa verensokerin voimakas vaihtelu; ravinnon hiilihydraatit nostavat ensin verensokeria, jonka seurauksena erittyy insuliinia ja verensokeri laskee, mikä aiheuttaa nälkää. Kyse on kenties laajimmin popularisoidusta ravitsemusfysiologisesta teoriasta. Siksi se on järkeenkäypä, vaikka tieteellinen näyttö sen syömisen hallintaa selittävästi vaikutuksesta on sen verran ristiriitaista, että olisin toivonut asian seikkaperäisempää esittelyä (Chaput & Tremblay). Onko glukostaattinen teoria yksin kuinka pätevä selittämään syömisen hallintaa? Joku asiaan perehtynyt valaiskoot asiaa.
Kolmas lukukokemukseni liittyy ravitsemustieteen arvostetuimpaan julkaisusarjaan American Journal of Clinical Nutrition. Keskustelimme ravitsemusihmisten kanssa, onko mikään muuttunut ravitsemustieteessä ja -keskustelussa. Sain haasteen lukea AJCN-julkaisua sen ensinumeroista vuodelta 1952 alkaen. Luin ensimmäisiltä vuosilta joitakin artikkeleita.
Tiistain YLE:n Akuutissa todettiin: “Tuskin koskaan ruokavalio on herättänyt niin paljon keskustelua kuin viime aikoina…”. Kun tätä peilaa ravitsemustieteen historiaan, on syytä kysyä, mikä todella on muuttunut? Muutokset eivät ole niin suuria ravitsemustutkimuksessa kuin mitä media antaa ymmärtää. Media rakastaa otsikoita, joissa yksittäinen ravitsemustutkimus selittää terveellisen syömisen, erityisesti laihdutuksen tai supersuorituskyvyn salaisuuden. Todellisuudessa ravitsemustutkimus ei synnytä jotain uutta, kaikkien elämää mullistavaa, joka viikko – kuten netistä voisi joskus päätellä.
Merkittävät ravitsemukseen liittyvät muutokset eivät ole kuitenkaan harhaa. Muutokset liittyvät ennen kaikkea kulttuurin, jossa elämme. Ihmisillä on enemmän valinnanvaraa, tietoa ja aikaa määritellä identiteettiä ruoan ja ruokavalion kautta. Samaistuttavia ruokatarinoita kaivataan, ja niitä media myös tarjoaa.
Kun tarkastelen ruokaa sosiaalisen median näkökulmasta, painotan aina kontekstin, asiayhteyden merkitystä. Mielestäni terveellistä syömistä ei voi arvioida ilman kontekstia, ja kulttuurin ymmärtäminen vaatii aikaa. Aikanaan kun tein gradua eHealth-tutkimusperinteeseen nojaten, oli vaikea hyväksyä yleistä menettelytapaa, jossa netin kirjoituksia verrattiin pinnallisella analyysilla “oikeaan” näkökulmaan syömisestä. Kuten arvata saattaa: Itse en käyttänyt tätä menetelmää. Jos joku nettiyhteisössään kertoo nauttivansa makeeta tai voita, voi se olla mitä tervein merkki. Onkin äärimmäisen tärkeää hallita asiayhteys, jossa ajatuksia esitetään.
Ehkä tämän kirjoituksen opetus on, että terveellistä syömistä ja ravitsemustiedettä ei ole syytä tarkastella yhdestä näkökulmasta. Ruokaa, syömistä ja hyvinvointia voi tarkastella molekyylitason ilmiöistä aina suuriin globaaleihin murroksiin – ja kaikkea siltä väliltä. On hienoa, että laadukasta tutkimusta tehdään hyvin erilaisista lähtökohdista. Eikä ravitsemustieteestä tule valmista tarinaa koskaan.
Janne Huovila
